Valon lapsi

Alkaa olla valon aika. Pohjolassa taas enemmän vaaleaa kuin pimeää. Vuosia olen näillä hetkillä juhlinut: elämän alku, merkkipäivä, kevätpäiväntasaus 20. maaliskuuta on ollut viimeisellä talven kuristukselta säästyneellä pisaralla sydänverta ympyröitynä jokaiseen käsille osuvaan kalenteriin.

Vastaavasti vastapäätä, syyspäiväntasaus. Pimeämpi vuoden puolikas on merkinnyt minulle kuolemaa, olen vihannut sitä, kapinoinut ja lannistunut jo valmiiksi, tuntenut masennuksen ruumiissani. Valo on ollut minulle voimaa, kohinaa, pauhua, iloa, pimeys taas on tappanut sen kaiken. Hyvin kokonaisvaltaisesti.

Onhan se niin, valo ja lämpö oikeasti luovat elämää, valo on kaunista ja kuinka se symboloikaan Jumalaa. Johannes evankeliuminsa alussa suoraan nimittää Jeesusta valoksi. Joh. 1: 9 Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen oli tulossa maailmaan. Luvussa puhutaan siitä, että valo loistaa pimeydessä eikä pimeys ole saanut sitä valtaansa tai että pimeys ei käsittänyt valoa, raamatunkäännöksestä riippuen. Tuo kuulostaa minusta siltä että Jeesus oli maan päällä jotain ihan erilaista, käsittämätöntä tämän maailman lainalaisuuksille, toisenlaista valoa. Todellista valoa.

Pari vuotta sitten syksyllä havahduin miettimään asenneongelmaani vuodenaikoja kohtaan ja tajusin, että hyvänen aika, sehän on epäuskoa. Jos kuvittelen että hyvinvointini on riippuvaista vuodenajoista eikä Jumalasta. Päätin uskoa, että Jumala pystyy pitämään minusta huolta vaikka onkin pimeää, ja kai se oli jonkinlainen askel. (Nyt taas muistan, että seuraavana talvena sain lahjaksi kaksi ulkomaanmatkaa, toisen lämpimään syksyyn ja toisen varhaiseen kevääseen.) Askelia on sittemmin otettu lisää, polulla, jolla toivottavasti ymmärretään, ettei lopulta mikään muu ratkaise hyvinvointiani kuin Jumala. Välillä ne ovat olleet karkuun juoksevia askelia, välillä askelia on ottanut joku muu ja olen saanut lepäillä reppuselässä.

Sinä samaisena syksynä luin Watchman Neen, kiinalaisen viime vuosisadalla eläneen arvostamani kristityn kirjaa Kutsuttuna kuulumaan, jossa on numeroiduille päiville askeleita Kristuksen seuraamisesta. Lukeminen tyssäsi päivään 15, jossa puhutaan omalle minälle kuolemisesta, paljonkin, mutta siinä kohtaa tökkäisi ihan ylitsepääsemättömästi ajatus sielunelämän hylkäämisestä (kiinnostunut voi lukea tarkemmin kirjasta, se on suositeltavaakin). Lukemisen aika osui kohtaan, jolloin minulla oli ihan hirveä palo kokea ja nähdä ja elää ja tuntea, joten sain kirjasta kriisin ja vedin herneen nenään, mutta jonkin ajan päästä Jumala taas sai minut rauhoitettua – olemalla se, jota ilman en tule toimeen, sekä sanomalla jälleen kerran jotakin odottamattoman vapauttavaa.

Itselleen kuoleminen on aihe, joka Jeesusta seuratessa tulee eteen väistämättä, minulla on tosiaan ollut sen aiheen kanssa omat ahdistukseni ja kompastuskiveni. Luulen, että olen ymmärtänyt paljon väärin, luulen, että se aihe on helppo ymmärtää tosi monella tapaa väärin, valitettavasti. Jotenkin kirjan nurkkaan nakkaamisen jälkeen olen kuitenkin ollut prosessissa, jonka seurauksena huomaan itsessäni sillä saralla tapahtuneen asioita. Miten helpottavaa onkaan, että Jumala voi saada hyviä asioita aikaan vaikka itse päätä seinään hakaten hampaat irvessä olisi varma, että ne ovat huonoja! Niin, tunnustan, en ole hylännyt sielunelämääni, mutta se vain on osoittautunut… riittämättömäksi.

Olen ollut vimmatusti aisteillani kiinni tässä todellisuudessa ja todella ruumiillisestikin riippuvainen valon ja pimeän vaihtelusta – mutta jotenkin meidän suuntamme on jokin ihan toinen. Miksi ihmeessä? Koska Jumala vain on niin paljon suurempi kuin mikään näkyvä. Ehkä kun kiinnitymme todelliseen valoon, suuntaudumme sitä kohti joka ei ole tästä maailmasta, joka ei ole mitään mitä tässä maailmassa on, on mahdollista, että meissä tulee olevaksi jotakin siitä, kuka Jumala oikeasti on. Kun ei ole valoa, on ikuinen valo. Kun ei ole rakkautta, on järkkymätön rakkaus. Ja voimme, uskomatonta kyllä, olla valmiita seuraamaan Jeesusta. Joka ei näe muuta kuin sen jota rakastaa eikä välitä, vaikka sen hyväksi toimiessaan tuhoutuisi itse. Mikään ei ole hienompaa kuin Jeesus. Haluan sitä kohti.

Ja auringonvalokin kierähtelee tuossa pöydällä kuin sanoisi: Muistatko? Olen kaunis. On kaunista.