Kuudentena päivänä Jumala maalasi omakuvan

Olen viime kuukausina könynnyt aika paljon metsissä ja nurmikoilla ja valokuvannut kaikkea mahdollista. Varsinkin kukkakuviani ovat Face-kaverini joutuneet sietämään kevään mittaan keskikokoisen yliannostuksen verran. Minulle Jumala ilmenee voimakkaimmin siinä kauneudessa, johon törmään luonnon pienenpienissä yksityiskohdissa ja laajoissa maisemissa ja kokolailla kaikessa siinä välillä.

Tässä taannoin tuijottelin tulppaanin terälehteä macro-objektiivin (vähän niin kuin suurennuslasin) läpi. Jumala taitaa olla hurjemman sortin ekspressionisti, tuumiskelin siinä tulppaanin varjossa rähmälläni könyten. Häh?

Mutta eikö sama Jumala maalannut justiinsa viime viikolla sen hennon heinänkorren, joka erottui pehmeästi sumuisesta maisemasta. Jumalahan on ehdottomasti impressionisti.
Vääntäydyin istualleni. Edessäni levittäytyi orastava pelto. Pellon takana rinteessä seisoi vanha maalaistalo. Eikös vain Jumala olekin jonkin sortin kansallisromantikko? Olisiko Jumalan-kansallisromantikko?

Ei ole totta, eihän Hän mahdu mihinkään järjelliseen tyylilajiin. Eikä Hän sitä paitsi oikein osaa valita kaiken kattavaa tekniikkaakaan. Toisinaan Hän on graafikko, ja joskus taas on kaikkien öljyvärituubien sisältö levitetty yhdelle kankaalle. Ja äänimaisemiakin Hän säveltää. Jumala ei rajoitu ismeihin. Hän hallitsee kaikki tyylilajit. Hän on monella tasolla luova Persoona.

Me ihmisetkin olemme luovia. Usein kun luomme, myös lokeroimme. Lokeroimme ja lokeroidumme. Haluan omaan lokerooni minulle sopivat taulut ja biisit ja ihmiset ja seurakunnat. Itse asiassa muodostamme identiteettiämme lokeroimalla asioita. Ja muodostamme identiteettiämme menemällä johonkin lokeroon. Eikä se ole edes väärin! Jotenkinhan tätä maailmaa ja elämää on jäsenneltävä. Muuten poksahtaa pää.

Väärin sen sijaan on tuomita muut ismit, muut ihmiset tai muut seurakunnat, jos he eivät tykkää samanlaisesta värien käytöstä tai sointukuluista kuin minä. Jumala kuitenkaan ei jaa meitä kristittyjä ismien perusteella. Hänelle uskovat ovat suuri seurakunta. Siihen mahtuvat kaikki ihmiset, vaikka itse olemme jakaneet itsemme helluntaismiin, luterismiin, baptismiin, katolismiin, vapaakirkkismiin ja ties mihin.

Tallustelin sisään kameroineni. Aloin ihmetellä tietokoneen ääressä, mitä olin saanut aikaiseksi kamerallani. Kyllä ne tulppaanin hurjan näköisiä olivat. Punaista ja keltaista aivan sumeilematta ruudun täydeltä. Ja tietenkin kukan täydeltä. Sieltä kukasta törröttivät mustat heteet. Suurennuslasin läpi kukka on suorastaan hurjan näköinen. Mitä lienee Isä Jumala ajatellut, kun hän loi vaikkapa juuri tulppaania. Mieleeni palasi pätkä Raamatusta. Kukat ovat näyttävämmin puettu kuin itse kuningas Salomo, jonka gaarderoobin sisältö lienee kuitenkin ollut kokolailla kohdillaan.

Sen sijaan kun Jumala loi ihmisen, hän ajatteli jotain aivan muuta. Hän tiesi varmasti, että jotkut meistä alkavat impressionisteiksi ja jotkut pointillisteiksi. Hän tiesi, että meistä tulee helluntailaisia ja metodisteja. Ja sitten on tämmöisiä seurakuntien välisiä sukkuloitsijoita kuin minä. Mutta kun Jumala suurena taiteilijana kiskaisi baskerin päähänsä, sekoitti värin ja alkoi sutia ihmistä, Hän tiesi, mitä hän oli tekemässä.

Hän oli tekemässä omakuvaa!

Seuraa valoa!

Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo, julisti Jeesus häntä seuranneelle väkijoukolle. (Joh. 8:12)

Kyseisessä tekstissä valosta käytetään kreikankielistä phōs-sanaa. Sana kuvaa muun muassa lampusta lähtevää valoa sekä maan päälle ilmestyneitä enkeleitä ympäröivää taivaallista valoa.

Jeesuksen seuraamisessa on kysymys valon lähellä olemisesta. Hänestä säteilevä valo on niin kirkas, että se valaisee myös seuraajan askeleet pimeällä polulla. Kun pysymme lähellä Jeesusta, niin valo paljastaa myös meidän sisäisen maailmamme.

Apostoli Paavalin intohimona ja päämääränä oli pysyä mahdollisimman lähellä Jeesusta, tuntea hänet henkilökohtaisesti. Siksi Kristuksen valo saikin hänessä aikaa jotakin äärimmäisen tärkeää ja oleellista. Roomalaiskirjeen seitsemännessä luvussa Paavali ilmaisee ajatuksiaan tavalla, joka tuntuu jopa hieman sopimattomalta tämän uskonmiehen suuhun.



Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. (18-19) Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? (24)

Jeesuksesta Kristuksesta säteilevä totuuden valo paljasti apostolille hänen itsekkäät ajatuksena, asenteensa, tekonsa ja sanansa samalla tavoin, kun kesäpäivänä ikkunasta sisään loistava auringonvalo paljastaa huoneen lattialla lojuvat rumat pölypallerot. Paavalin silmät kiinnittyivät ensiksi häneen itseensä ja se mitä hän näki, ei ollut kaunista. Tämän jälkeen apostoli siirsi katseensa pois itsestään valon lähteeseen Jeesukseen ja ymmärsi, että kaikesta vajavuudestaan huolimatta hän oli pyhä ja Jumalalle kelpaava uskon kautta Jumalan pojan sovitustyöhön ristillä.

Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden!, Paavali hihkaisee jakeessa 25.

Mitä kauempana ihminen kulkee Jeesuksesta, sitä vähemmän hän näkee ja ymmärtää itseään ja todellista tilaansa. Mitä lähempänä ihminen kulkee Jeesusta, sitä selkeämmin hän näkee todellisen tilansa ja ymmärtää tarpeensa muuttua ja kasvaa.

Totuuden valo saa ensiksi meidät näkemään ja ymmärtämään, kuinka paljon tarvitsemme vajavaisina ihmisinä Jeesuksen Kristuksen armoa, rakkautta sekä Pyhän Hengen voimaa päivittäin. Toiseksi se saa meissä aikaan halun muuttua ja kasvaa Jumalan tarkoittamalla tavalla sekä myös antaa voiman siihen.

Jos haluamme pysyä lähellä Jeesusta, taivaallisen valoa lähdettä, meidän tulee pysyä lähellä Hänen sanaansa, Raamattua. Näin me opimme yhä selkeämmin ymmärtämään, kuinka vähän hyvää meissä itsessämme on, kuinka paljon tarvitsemme Jumalan armoa ja rakkautta, mitä Jumala on tehnyt meidän puolestamme, keitä meistä on tullut uskon kautta Jeesukseen Kristukseen ja mikä on Jumalan päämäärä ja suunnitelma meidän elämällemme.


Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Näin Jumalan ihmisestä tulee täydellinen ja kaikkeen hyvään kykenevä. 2 Tim. 3:16-17