Lastenjakkaroita ja räimerokkia

Muistan vielä hyvin, miten parikymppisenä kaverina istuin lasten jakkaralla turkulaisessa päiväkodissa. Huoneessa oli muistaakseni kymmenkunta henkilöä paikalla, joista suurin osa oli itseni ikäisiä. Vuosi oli 1996, ja uusi nuorisoseurakunta otti parasta aikaa haparoivia ensiaskeleitaan Turun kaupungissa uskovan päiväkodinjohtajan johdolla.

Uuden seurakunnan nimestä järjestettiin äänestys, ja Turun Kotikirkko vei voiton. Koti-sana kuvasi sitä lämpöä ja turvaa, jota halusimme uutena seurakuntana tarjota eksyneille, etsiville ja epäilijöille. Kirkko-sanalla taas halusimme kuvata paikkaa, missä Jumala kohtaa ihmistä. Turun Kotikirkon olemassa olon päämäärälauseeksi muodostui pian seuraava virke: ”Jumalan vaikuttaman rakkauden avulla elää todeksi ilosanoma Jeesuksesta.”

Eräs taiteilijajäsenemme suunnitteli meille logon, missä risti ammuttiin valoheittimellä kaupungin yläpuolelle Batman-symbolin tavoin. Tuohon aikaan Turun Kotikirkko tunnettiin radikaalina ja uudistushenkisenä nuorisoseurakuntana, joka pyrki pitämään kynnyksen mahdollisimman matalana kotia etsiville ihmisille. Seurakuntalaiset koostuivat taviksista, punkkareista ja pitkätukista, joita yhdisti toisiinsa rakkaus Jeesukseen. Jumalanpalveluksissa raikasi usein raskas musiikki kovalla volyymillä. Nyt 18 vuotta myöhemmin moni asia on muuttunut Turun Kotikirkossa. Olemme vanhentuneet. Seurakuntalaisten pukeutumistyyli ei ole enää tarkoitushakuisesti radikaalia ja provosoivaa. Jumalanpalveluksissa raikaa harvemmin enää räimerock kovalla volyymillä ja elämää tuottava ristinpuu on korvannut taivaalle heijastetun risti-symbolin seurakunnan logona. Kuitenkin moni asia on pysynyt myös samana. Meitä seurakuntalaisia yhdistää edelleen toisiimme vahva rakkaus Jeesukseen Kristukseen. Haluamme edelleen tarjota turvallisen kodin eksyneille, etsiville ja epäilijöille sekä haluamme olla yhä paikka, missä elävä Jumala kohtaa vajavaisia ihmisiä armollaan ja rakkaudellaan.

Entä mitä minussa on sitten muuttunut ja pysynyt samana, kun vertaan itseäni siihen 20-vuotiaaseen nuoreen mieheen, joka istui epävarmana pienellä puisella lasten tuolilla päiväkerhon toimitiloissa vuonna 1996. Täytän maaliskuussa 39-vuotta. Toimin seurakunnan pastorina. En pukeudu enää löysiin reisitaskuhousuihin enkä skeittilenkkareihin. Agressiivista mättömusiikkia mieluummin kuuntelen nykypäivänä kantria ja folkkia. Tukkani on kuitenkin yhä pitkä, rakastan edelleen Jeesusta palavasti ja kaipaan koko sydämestäni yhä sitä, että Jumalan rakkaus koskettaisi voimakkaalla tavalla Turun kaupunkia.